Järjestöavustukset

Järjestöavustukset ovat herättäneet viime päivinä paljon julkista keskustelua ja myös hämmästystä.
Mielestäni moni yleishyödyllinen yhdistys saa avustusta ihan oikeutetusti, mutta osa yhdistyksistä on suurelle joukolle ihmisistä täysin tuntemattomia, kuten erilaiset monikulttuurisuuteen liittyvät yhdistykset. Rahoitusta on jaettu todella laajasti maahanmuuttonäkökulmalla ja myös saatu sitä. Herää kysymys, onko varmuutta, miten rahat todellisuudessa käytetään?
Valtion rahoitus yleishyödyllisille yhteisöille vuonna 2025 oli noin 2,0–2,3 miljardia euroa. Siitä sosiaali- ja terveysjärjestöille myönnettiin noin 304 miljoonaa euroa, ja avustuksia sai 724 hakijaa yhteensä 1434 kohteeseen.
Rahoitus on pienentynyt lähes 80 miljoonaa euroa vuodesta 2024, joten jokainen euro pitää käyttää tarkasti.
Ulkoministeriöstä jaettiin kehitysyhteistyöhön, järjestökanavaan noin 800–900 milj. € (tästä iso osa kulkee järjestöjen kautta ulkomaille).
Opetus- ja kulttuuriministeriöstä jaettiin noin 700–800 milj. € liikuntaan, kulttuuriin, nuorisoon ja vapaaseen sivistystyöhön.
Hyviä ja tarpeellisia kohteita ovat esimerkiksi ikäihmisten toimintakykyä tukeva työ, omaishoitajien tuki, matalan kynnyksen mielenterveysapu, vammaisten arjen apu, nuorten työllistyminen, etsivä nuorisotyö ja järjestöjen tekemä käytännönläheinen työ hyvinvointialueiden rinnalla. Eli sellainen työ, joka täydentää julkisia palveluja ja tavoittaa ihmisiä ennen kuin ongelmat kaatuvat raskaampina veronmaksajan syliin.
Mutta sitten on toinen puoli.
Tässä taloudellisessa tilanteessa avustusrahoituksen pitää mennä ensisijaisesti suomalaisten arkea, terveyttä ja toimintakykyä vahvistavaan työhön. Ei ulkomaille, ei päällekkäisiin hankkeisiin, ei hankkeisiin, joissa on enemmän hallintoa kuin tekemistä, ei ideologiseen puuhasteluun eikä sellaiseen projektikielellä kuorrutettuun nysväämiseen, jonka vaikutuksia ei kukaan pysty selittämään.
Kun rahaa on vähemmän, priorisointi ei ole ilkeyttä. Se on vastuuta.
Veronmaksajan näkökulmasta kysymys on yksinkertainen:
Auttaako tämä raha konkreettisesti ihmisiä Suomessa, vähentääkö se raskaampien palvelujen tarvetta ja täydentääkö se hyvinvointialueiden työtä?
Jos vastaus on kyllä, rahoitus on perusteltua.
Jos vastaus on ei, rahoitus pitää uskaltaa lopettaa.
Hyvinvointiyhteiskunta ei vahvistu siten, että jokaiseen hyvää tarkoittavaan hankkeeseen kaadetaan rahaa. Tärkeämpää on, että rahat käytetään siellä, missä niistä on oikeasti hyötyä.
Eduskunnassa yleishyödyllisten yhteisöjen rahoituksen ja toiminnan kehittämisen parlamentaarisessa neuvottelukunnassa olen varapuheenjohtajana vaatinut läpinäkyvyyttä ja vaikuttavuutta rahanjakoon. Olemmekin saaneet mm. osittain jo karsittua päällekkäisyyttä, luotua laadun ja vaikuttavuuden mittareita sekä avoimuutta luomalla nettisivustot, josta voi tarkastella saatuja avustuksia.
Rahoitukset määritellään toki ministeriössä ja kattojärjestöt ohjaavat rahan suuntautumista, jatkossa toivottavasti entistä tarkemmin ja kriittisemmin.